Haluan kertoa pintaa raapaisten selkä- ja jalkaoireideni kulkua.
Yli kahden vuoden selittämättömän kipuilun jälkeen elän tällä hetkellä huojentunutta sekä samalla epätietoista aikaa. Keväällä 2013 käyn yleislääkärin vastaanotolla yli puoli vuotta kestäneen polvi- sekä lonkkakivun vuoksi. Mitään hyvää syytä tälle kipuilulle ei löydy ja lääkäri sepostaa, että kipu on "iskiastyyppinen kipu, joka johtuu pakaralihaksen pinteestä". En pysty koukistamaan vasenta jalkaani kunnolla, vaan tuntui, kuin polvitaipeessa olisi ollut jokin este. Yritän venyttelemällä helpottaa kipuja ja toisinaan se myös auttaa. Polveen venyttely ei tuota mitään tulosta, vaan kyykkyyn meneminenkin on vaikeaa. Hammasta purren päätän vain kestää kipua ja jatkaa normaalia elämää.
Heinäkuu 2013. Illanviettoa parhaan ystäväni luona. Juodaan viiniä, syödään hyvin ja sauna lämpiää. Saunaan päästessä avaan saunakaljan ja tapani mukaan nostan jalkani koukkuun saunanlauteille. Keskustelemme hetken ystäväni kanssa ja heitämme kiukaalle vettä. Mieleni valtaa hyvä ja rauhallinen olo. Kunnes tajuan: Olen juuri koukistanut vasemman jalkani lauteille ilman, että siihen edes sattuu. En tunne kipua. Se kipu, mikä on ollut minulla jo yli vuoden ajan. Sitä ei enää ole!
Elokuu 2013. Elämäni tärkein asia on urheilu. Vietän kesälomaa ja pyhitän sen lenkkeilylle. Pitkästä aikaa pystyn tekemään rakastamaani asiaa ilman kipua.
Syksy 2014 kipuilut alkavat tulemaan taas useammin. Nyt myös alaselkä kipuilee.
Helmikuu 2015. On lauantai-ilta. Vietämme sitä kotioloissa mieheni kanssa. Olen kipuillut päivän selkäni kanssa. Alaselässä tuntuu välillä outoa lonksuntaa ja kipua, joka heijastuu toiseen lonkkaan. Mietin jo, että pitäisikö lähteä päivystykseen kivun vuoksi. Päätän odottaa. Yöllä kello 2 aikoihin herään tuskalliseen kipuun ja yritän nousta sängystä. En pääse ylös. Lantiossa tuntuu helvetillinen kipu. Kun vihdoin pääsen seisomaan sängyn viereen, en pysty ottamaan painoa vasemmalle jalalle. Yritän linkuttaa itseni vessaan samalla ottaen matkan varrella tukea kaikesta mistä vaan saa kiinni. Itken. En ole koskaan aiemmin kokenut mitään näin kovaa kipua. Yritän mennä takaisin sänkyyn, mutta maatessa kipu vain pahenee. Nousen ylös ja kävelen pieniä pieniä askeleita ympäri olohuonetta. Olen aivan varma, että nyt on kyse jostakin muusta kuin "iskiastyyppisestä kivusta". Hetken jo mietin pitäisikö lähteä heti päivystykseen, mutta huomaan oloni helpottuneen kävellessä. Vielä seuraavana päivänä mietin lääkäriin menemistä, mutta sitkeänä sissinä päätän odottaa ensimmäiseen arkipäivään.
Helmikuu 2015 olen lääkärin vastaanotolla. Kerron oireeni itku kurkussa, sillä edellisyö oli taas ollut kipeä ja alan olla todella väsynyt näihin kipuihin. Lääkäri kirjoittaa kaiken sanomani ylös ja kyselee tarvittaessa lisätietoja. Kun olen saanut kerrottua oireeni, totean lääkärille, että voisikohan tässä olla kyse selkärankareumasta. Se, miksi itse ehdotin sitä, juontaa juuret sukuuni. Serkullani sekä veljelläni on selkärankareuma. Erona tässä on se, että veljelläni ei ole tätä HLA-B27-antigeenia. Lääkäri toteaa, että hän ajatteli itse samaa. Saan lähetteet laboratoriokokeisiin. Tuskaisinta tässä on se, että antigeenin tuloksen saamisessa kestää 2 viikkoa. Se siis tiesi 2 viikkoa tuskaista ja epätietoista aikaa minulle.
Kahden viikon kuluttua lääkärin vastaanotosta saan soiton lääkäriltä. HLA-B27 on positiivinen. Yritän pidätellä itkua, mutta kyyneleet virtaavat väkisin poskia pitkin. Minulle on tehty nyt lähete reumapolille. Luojan kiitos! Olen sekaisin, vihainen, huojentunut, onnellinen... Kipuani aiotaan tutkia nyt huolella! Puhelun päättyessä alkaa hallitsematon itkeminen. Kahden viikon aikana olen pitänyt sisälläni suurta tuskaa ja pahaa oloa, joka laukeaa 4 minuuttia kestävän puhelun jälkeen.
Tällä hetkellä oloni on ihan hyvä. Saan tarvittaessa lievennettyä kipuja tulehduskipulääkkeellä. Odotan nyt vain kovasti pääseväni reumatologin vastaanotolle, jotta tilastani saataisiin lisää tietoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti