Synnytys

Synnytyksestä on kulunut jo noin 10 kuukautta. En ole vielä ehtinyt saati jaksanut kirjoittaa siitä omaa blogitekstiä, joten nyt olisi ehkä sen aika. Tietysti aika kultaa muistot ja en täysin kaikkea muista synnytyksestä, mutta pääpiirteittäin kyllä tärkeimmät asiat.

Meidän lapsemme syntyi vajaa viikko lasketun ajan jälkeen, sunnuntaipäivänä. Olin jo perjantaina ollut hieman omissa ajatuksissani ja aavistellut, että kohta tapahtuu. Perjantai-iltana huomasin vessakäynnillä limatulpan irronneen. Voi sitä riemua! Pe-la välisenä yönä supistukset alkoivat. Niitä tuli vaihtelevasti noin 10-20 min välein. Vielä tuolloin supistukset eivät olleet kovin kipeitä. Aamusta ne alkoivat kipeytyä. Olin malttamaton ja halusin päästä näyttäytymään sairaalalle. Kohdunkaula oli lyhentynyt, mutta kohdunsuu ei ollut auennut muuta kuin sormelle. Jokaisella kerralla kun kätilö kävi tekemässä sisätutkimuksen, oli kohdunkaula lyhentynyt entisestään ja vesirakko (vai mikähän sen nimi olikaan) kuulemma pullotti. Tarkoittaen kai sitä, että lapsivedet saattaisivat mennä hetkellä minä hyvänsä. Koko päivä vierähti sairaalassa eikä tilanne oikein edennyt. Supistuksetkin laantuivat. Aloin olemaan harmistunut ja toiveissani oli päästä kotiin ottamaan vähän vauhtia. Kätilö oli ihanan tsemppaava ja sanoi, että voi olla hyvinkin että tulemme pian takaisin. Hän epäili niin, että tuo vesirakko poksahtaisi ja lapsivedet menisivät heti kun lähtisimme ulko-ovesta ulos.

Mittailimme vielä päivällä verenpaineita, jotka yhtäkkisesti olivatkin nousseet aika hurjasti. Koko raskausajan minulla oli ollut hyvät verenpaineet, joten yhtäkkinen nousu oli epäilyttävää. Verenpainetta mittailiin muutaman kerran ja jouduin vielä ottamaan pissanäytteen, raskausmyrkytyksen poissulkemiseksi. Ja onnekseni testi oli negatiivinen. Verenpaineet ei silti lähteneet laskuun. Kello läheni jo 17 ja olin aika väsynyt koko edellisyön valvomisesta. Kätilö passittikin minut päivystysosastolle verenpaineiden takia seurattavaksi. Odottelin siellä päivystysosaston aulassa varmaan tunnin ennenkuin sen osaston kätilö tuli hakemaan minua huoneeseen. Pääsin istumaan isoon nojatuoliin ja minulle laitettiin verenpainemittari käsivarteen. Mittari mittasi automaattisesti tietyn väliajoin verenpainettani. Paineet olivat lähteneet laskuun. Kätilö puhui siihen tyyliin, että olisin jäämässä osastolle. Olin sitä vastaan! Eihän minulla nyt ole mikään hätä. Sanoin, että tulen sitten huomenna synnyttämään, mutta täksi yöksi aion mennä kyllä kotiin. Ja osastolla oleva lääkäri antoi siihen luvan.

klo 19 mieheni tuli hakemaan minua sairaalan ulko-ovien luota. Hän oli hakenut läheisestä Hesburgerista meille syötävää, aah nam.. Minulla olikin jäätävän kova nälkä.

Kotona sanoin miehelleni, että eiköhän laiteta vielä Netflixistä leffa pyörimään ja nautitaan tästä luultavasti viimeisestä illasta näin kahden kesken. Koska olen varma, että huomenna meitä on jo kolme. Ja ei, leffaa ei ikinä päästy näkemään. Supistukset alkoivat yhtäkkisesti ja todella kovina. Koska olin niin väsynyt päätin lähteä sänkyyn lepäämään. Supistuksia tuli paljon, kovina ja henkeä lamaavina. Välillä jouduin nousemaan sängystä ylös, mutta jouduin ottamaan pinnasängyn reunasta tukea ja haukkomaan happea. Tuntui kuin kuolisin kipuun. Olin kauhuissani. Nämäkö ovatkin niitä oikeita supistuksia?!

Klo 01 soitin takaisin sairaalaan, että nyt en enää jaksa olla kotona. Halusin kovasti jotain kivunlievitystä. Ystävällinen kätilö toivotti meidät tervetulleiksi. Huh, todella helpottavaa. Kohta saan helpostusta tähän oloon. Herätin mieheni ja sanoin, että ehkä perutkin huomisen työpäiväsi ja lähdetään tuonne sairaalalle takaisin. Muistaakseni olen vielä tuolloin yöllä ollut suihkussa lievittämässä supistuskipuja, mutta ne eivät enää laantuneet sillä. Suihkusta pois tullessa alkoi todella kipeät supistukset. Mies lähti hakemaan autoa autohallista ja minä jäin vielä sängylle ottamaan parit kunnon supistukset ennenkuin lähdin ulos. Ajoimme rauhassa sairaalalle ja automatkalla sain pari todella kipeää supistusta, muutoin ne meinasivat taas lieventyä... Sairaalalle kävellessä supistukset jatkuivat ja olin siitä todella innoissani. Tämä ei siis olisi enää turha käynti.

Sairaalaan kirjauduimme klo 02:13. Kätilö otti meidät vastaan ja minua supisteli tasaisesti. Hän teki sisätutkimuksen ja olin 4 cm auki. JES! Meillä on siis kohta vauva! Kävimme läpi synnytystoiveitani, kivunlievityksestä saakka. Jotenkin aloin empimään kivunlievityksen suhteen ja yritin sinnitellä yöllä pelkällä suihkulla. Klo 6 olin niin kipeä ja väsynyt 28 tunnin yhtälaisen valvomisen vuoksi. Halusin kipupiikin, että voisin edes hetken aikaa nukkua. Ja ah sitä tunnetta. Kivut kaikkosivat ja maailma pyöri ympärilläni. Saimme hetken aikaa huolia ennen tositoimia.

Säännölliset supistukset ovat sairaalan papereiden mukaan alkaneet klo 8:00. Samaan aikaan kätilömme vaihtui. Kohdunsuun tilannetta ei tuolloin ole tarkistettu, vaan seuraava merkitty tarkistus on ollut klo 10:30. Tuolloin kohdunsuu oli 6 cm auki. Mieheni lähti tuossa klo 11 aikoihin hakemaan siskoaan perheineen satamasta viedäkseen heidät meille (olivat tulleet perjantaina laivalle ja aikoivat yöpyä meillä su-ma. Tosin minähän olin kovaa vauhtia synnyttämässä sunnuntaina :D). Muistan laittaneeni tekstiviestin miehelleni, että kohta 7 cm auki, tulethan pian takaisin. Klo 13 on kohdunsuu ollut tuon 7 cm auki.

Sinnittelin klo 14 asti pelkällä ilokaasulla. Se oli kyllä tuskaista ja kipeää. Muutaman kerran jo mietin mielessäni epiduraalia, mutta yritin aina vain sinnitellä pidemmälle ja pidemmälle. Ja olinkin jo 8 cm auki tuolloin. Olin jo niin väsynyt ja kipeä, että todellakin halusin sen epiduraalin. Anestesialääkäri oli mukava nainen, joka tosin hoiti puhelinkeskustelua samaan aikaan kun valmisteli selkääni epiduraalille! Voin sanoa, että hieman pelotti mitä siellä selkäni takana oikein tapahtuu... Mutta epiduraalin laitto ei tuntunut juuri miltään, helppo homma! Ja ah, 30 minuuttia laitosta oli kivut helpottaneet. Kätilö vaihtui taas seuraavaan, sillä aamuvuoron tekijällä loppui työaika. Hän toivotti onnea matkaan ja onnitteli jo etukäteen lapsen syntymisestä. :)

Seuraavan kätilön tullessa kyseli hän virtsaamisesta. Yritin käydä pissalla, mutta se ei vaan onnistunut. Ehkä pieni liru tuli pönttöön, mutta ei tarpeeksi. Hän kokeili vatsaani ja sanoi, että virtsarakko tuntuu todella täydeltä. Niinpä päätimme katetroida, jotta rakko tyhjenisi. Minulla oli hieman pelokas ajatus katetroinnista, mutta sekään ei tuntunut miltään. Mutta se rakon tyhjeneminen, se todella helpotti oloa. Siellä olikin sitten yli 700 ml sitä virtsaa, aika täysi siis..

Kello oli noin 16:30 kun pyytelin epiduraalin lisäannosta. Kivut olivat taas palanneet ja ilokaasu aiheutti vaan huonoa oloa. Kätilö teki sisätutkimuksen, olin edelleen sen 8 cm auki, laittoi lisäannoksen epiduraalia ja papereiden mukaan lähti hakemaan minulle syötävävä, jugurttia.

Muistelen olleeni joko istumassa kiikutuolissa tai seisomassa sängyn vieressä kun yhtäkkiä tuli aivan kamala kakkahädän tunne ja paine alapäässä. Säikähdin niin, että huusin vaan miehelleni, että painaisi sitä hoitajakutsua. Mieheni katsoi minua hämmentyneenä ja kysyi, että nytkö sitä pitää painaa. Huusin, että "joo joo paina nyt sitä hiton nappia jo". Kätilö saapui takaisin huoneeseen ja selitin, että tuntuu kuin kakka tulisi. Minulle oltiin tehty aamupäivästä suolentyhjennys, joten mitään siellä suolessa ei pitänyt enää olla. Kätilö hymyili ja pyysi minua nousemaan sängylle, jotta voisimme tarkistaa kohdunsuun tilanteen. "10 cm auki. Täällähän ollaankin ihan valmiina, pää on jo laskeutunut ja kohdunsuun reuna kadonnut." Koska toiveenani oli synnyttää jakkaralla, lähti kätilö hakemaan sitä. Vauvan sydänäänet katosi välillä, mutta kätilö epäili anturin olevan huonosti kiinni. Silti hän pyysi minua kääntymään polvilleen sängylle, jos se parantaisi sydänääniä. Olin hetken aikaa polvillani ja kätilö pyysi minua hieman testailemaan miltä se ponnistaminen tuntuisi. Ajatus ponnistamisesta nauratti... Ai nytkö muka? :D Jotenkin en kokenut olevani vielä valmis siihen.

Noin kello 17:30 minun oli pakko vaihtaa asentoa hieman kyljelleen. Kätilö sanoi, että nyt olisi sitten aika oikeasti miettiä sitä ponnistamista. Jotenkin se synnytys vaan eteni hullua vauhtia ja yhtäkkiä muistankin katsoneeni kelloa, joka läheni 18:00. Ajattelin mielessäni, että tämä lapsi on syntynyt ennenkuin kello on tasan. Päätin sen. Jossakin vaiheessa kätilö pyysi minua kokeilemaan kädellä, sillä pää oli syntymässä. Hieman jännittyneenä kokeilin ja tunsin siellä vauvan hiukset! Muistan kuinka ponnistin, ponnistin ja ponnistin. Välillä tunsin miten jokin todella iso liikkuu hyvin pienesti eteenpäin alapäässäni. Yritin pitää ponnistusta vielä hengittäessänikin, jotta pää ei liukuisi takaisin. Alapäähäni sattui, kirveli ja poltteli. En muista yhtään supistuksia, sillä ponnistin vain niin lujaa kuin vain jaksoin. Ja yhtäkkiä pää olikin syntynyt. Toivoin vain, että se loppuisi jo. Vielä piti ponnistaa, jotta loppuvartalo syntyisi myös. Ponnistusvaiheen kokonaiskesto oli 11 minuuttia, kunnes klo 17:51 rakas esikoisemme oli syntynyt! Kaunis, pieni tyttövauvamme.

Napanuora oli hieman lyhyehkö enkä siksi saanut vauvaa rinnalleni heti. Jouduimme odottamaan, että napanuora saatiin leikattua. Ja voi että sitä tunnetta. Meistä tuli vanhempia. Mieheni antoi suukon ja kyynelehti kanssani. Olimme niin onnellisia. Ja parasta kaikessa oli se, että kivut loppuivat kuin seinään heti syntymän jälkeen.

Ei synnytys ole mikään synnytys ilman taisteluhaavoja: vauvan kyynärpää oli raapaissut emättimen seinää niin, että siellä oli repeämä. Myös häpyhuulissa oli repeämiä ja nirhaumia. Tikkejä oli papereiden mukaan 7 kappaletta, 5 syvää ja 2 pinnallista. Väliliha säilyi täysin ehjänä. Haavoista huolimatta oloni oli hyvä ja pääsin hyvin liikkelle heti synnytyksen jälkeen.

Huumaavinta oli tunne siitä, että tämä oli todella upea kokemus kivusta huolimatta. Ja voi miten tekisinkään sen uudelleen! :)